keskiviikko 23. elokuuta 2017

Sometimes I wanna break down and cry

Hei terppa ja morjes!
Mulle selvis eilen, että en ole kaveripiiristäni ainoa joka kärsii IBS:tä. Ainakin kahdella muulla on myös kyseinen ihanuus ja hyvin samoilla oireilla kun mulla. Tai no, ainakin se "paskamahaisuus" oli tuttua. Tavallaan kävi sääliksi, ja tavallaan lohdutti, että vertaistukea on ainakin saatavilla.


Väiskin kanssa etenee, ei etene, etenee, ei etene. En oikein tiedä. Ei paineita, enkä jaksa stressata. On ollut kipuja ja stressiä ja kaikkea, ettei ole ehtinyt ajatella. Tai on ehtinyt, paljonkin. Mutta toisaalta, viime yönä töissä sain tän sairauden aiheuttaman turvotuksen takia taas tyhmiä kommentteja että itkin niitä Väiskille ja se lohdutti. Aamulla idioottiaasi siis tiedusteli vittumaisesti, että eikö ole vähän riskaabelia olla töissä kun on raskaus noin pitkällä. Minä en ole raskaana, olen vaan yötyön ja IBS:n takia niin turvoksissa... Tiedostan itsekin näyttäväni ihan hyökkäysvaunulta, mutta ei sitä tarvitse naamaan hieroa. Lopetin taas röökinpolton ja olen senkin takia aika herkillä.


Löysin yllättäen Tinderistä alkuun todella lupaavan pojan. Siitä paljastui lievästi sanottuna creepy tyyppi, melkein vois sanoa että potentiaalinen kirvesmurhaaja. Olis pitänyt ekojen treffien jatkoksi mennä sen kanssa jonnekin järven rantaan mökille jne jne. Ei kukaan täysjärkinen varaile mökkejä jatkoille, eikä varsinkaan stalkkaa toista kun toinen tulee leffasta! Olin siis ennen näitä treffejä kaverin kanssa elokuvissa, ja tyyppi ajoi sit parkkipaikan ohi leffan loppumisen jälkeen ihan vaan muka sattumalta. Loppujen lopuksi mä en edes mennyt sinne treffeille, vaan rupesin mukamas juomaan. Oikeesti kävin kaupassa ja ajoin kotiin tekemään juustotoasteja ja teetä. :D Ja kaikesta huolimatta tuossa se roikkuu viestejä laittamassa ja soittelemassa päivittäin.


MUTTA KUN.


Haluan Väiskin. Tai oikeestaan en halua. En halua ketään.


Haluan mun mahan kuntoon.
#fuckIBS

keskiviikko 2. elokuuta 2017

I will love your brains out

No niin. Taas on hetki vierähtänyt. Kesäloma oli ja meni, ja mitä siitäkin jäi mieleen? No, ainakin se että kävinpä sitten loman alkajaisiksi pyörähtämässä samaisen urpon pedissä josta viimeksi bloggasin. Kolmatta kertaa ei tule. Näin Hobittia tässä yövuorosta töistä lähtiessäni jokin aika sitten, oli se varmaan ennen lomaa. Ei edes tervehtinyt. Ihan varmasti tunnisti kyllä. Ei oikein tuntunut enää miltään. Löysin myös ensirakkauteni Tinderistä ja juttelinkin sen kanssa jonkin aikaa, ei me edes ehditty nähdä. Nyt ei olla kuukauteen oltu tekemisissä, oli joku muu. Loman alkaessa kävin treffeillä yhden kivan pojan kanssa. Eihän siitä sitten loppujen lopuksi edes kivaa poikaa paljastunut, vaan liikaa juova ja kännissä tunaroiva urpo. Jotenkin vaan jäin siihenkin kiinni. Sen kanssa oon viimeks viestitellyt 23.7. Eikä sekään haittaa, oikeastaan aika helpottavaa kun toinen vaan tavallaan haihtuu pois ja tekee tilaa toiselle.


Mä havahduin tässä yks päivä, että mullahan on herännyt tunteita! Oon siis vuoden kirjotellut yhden tindermätsin kanssa, joka sattuu olemaan samalta kylältä kun minä. Ollaan nähty ekan kerran kun loman ekoina päivinä kävin hakemassa siltä onkimatoja, sain ne tavallaan synttärilahjaks. Ja se oli romanttisinta ikinä! Sanotaan tota tyyppiä nyt vaikka Väiskiks, helpompi puhua nimellä. Parasta Väiskissä on se, että se saa mut aina hyvälle tuulelle ja jaksaa kuunnella mun juttuja ja nauraa mun huonoille memeille. Saan siltä känniviestejä viikonloppuisin ja se auttaa mua kaikissa jutuissa mitä mun pitää hankkia tai mistä en ymmärrä mitään niinku autot, puutavara, koneet... Ja se lohduttaa jos mulla on paha mieli. Ja se on oikeesti kiva. Ens kuussa me mennään treffeille kattomaan yks uus kauhuleffa!


Rupesin tässä just kelaamaan, että oonko mä muistanut kertoa mun sairauksista ja vaivoista. Olin tai en, tässä tulee.
Mulla on siis diagnosoitu:
IBS
Invalidisoiva migreeni
Kroonistunut VTI
Noin niinkun alkajaisiks. Ja miten näiden kanssa pärjää? No, alotetaan vaikka IBS. Sen kanssa pärjää aika jees, välillä on hyviä kausia ja välillä huonoja. Huonot kaudet meinaa sitä, että maha kramppaa ja vessassa saa rampata koko ajan, ulos tulee löysää ja veristä tavaraa. Sillon voi vaan syödä kaurapuuroa ja bataattia ja vältellä kaikkea, mistä maha vois ärtyä. Hyvinä kausina maha on sillon tällön vaan sekasin ja kaikki on ok niin kauan kun ei syö semmosia juttuja mitkä on todettu ettei maha kestä. Niinkun mun tapauksessa porkkana ja pähkinät. Eniten ottaa päähän tää jatkuva turvotus ja piereskely. Imodium auttaa välillä. Mut tää kaasunmuodostus on välillä ihan järkyttävää.


Ja sitten se migreeni. Mä en oikein tiedä mikä nää kohtaukset laukaisee. Äiti on sitä mieltä, että vuorotyö ja kolmen yön putken jälkeen migreeni on taattu. Ei se ihan noinkaan mene. Stressi tottakai lisää kohtausten määrää, mutta musta tuntuu että mulla on taas joku hermo niskassa nikamien välissä jumissa ja se aiheuttaa särkyjä. Ja toki se, että mun elämäni ei viime aikoina ole ollut kauheen mukavaa. Kohtaukset on siis järjestäen semmosia, että herään kun se on jo päällä. Kipua, paha olo, valoarkuutta, ääniarkuutta, jaloista häviää tunto... MigraCap on ollut tosi hyvä apu, vaikka en mä lääkkeettä selviäkään. Se on muuten myös loistava apu krapulaan, ihan vinkvink vaan.


Ja sitten se hauskin, eli kroonistunut vti (virtsatieinfektio). Ensioireiden jälkeen tilanne eskaloituu hyvin äkkiä katastrofiin. Kyse on siis tunneista. Ensioireet on semmonen ikävä tunne alapäässä, pissatessa kirvelee ja tuntuu oudolta. Jos en tässä kohtaa älyä ottaa antibioottia, niin parissa tunnissa mennään siihen pisteeseen, että nousee kova kuume ja pissan mukana alkaa olla verta. Ja sit on todella kurja olo. Näille ei ole löytynyt mitään järkevää syytä, eikä myöskään selitystä sille miksi nää oireet tulee niin rajuina niin vähässä ajassa. Mulla on ollut kerran munuaistulehdus. Se ei ollut hauskaa, selkäkipu oli ihan sietämätön enkä tiennyt miten päin pitäis olla. Edellisestä tulehduksesta olikin jo hetki aikaa, mutta eilen taas pukkasi oireet päälle. En tiedä kuvittelenko, vaikka onko noi harventuneet. Viime vuoden puolella mulla oli näitä valehtelematta kerran kuussa. Viime vuoteen verraten ei ole muuttunut kun kaks asiaa: syön päivittäin isokarpalokapseleita ja poistin karvat. Ai niin, ja vaihdoin tamponit kuukuppiin. Paras keksintö ikinä!


No niin, nyt on käsitelty mun sairaudet ja viimeaikaiset kuulumiset. Päivitän taas jossain kohtaa miten Väiskin kanssa menee, vai joko sekin kosahti. Toivottavasti ei, koska olisin ansainnut edes pienen palan onnea. Mäkin voisin onnistua joskus.

torstai 23. maaliskuuta 2017

Come as you are

Mä ihan aikuisten oikeasti luulin, että eräs miestyyppi on urbaanilegendaa ja minähän en sellaiseen lankea koska olen liian fiksu ja jaadajaadajaa. OLIN VÄÄRÄSSÄ! Ai mistäkö puhun? No puhun tietysti siitä miestyypistä, joka lupaa kuut ja tähdet taivaalta, lepertelee ja puhuu pehmoisia ja sitten katoaa kun saa kerran vaatteet pois. Ja helvetti soikoon, mulle kävi just näin! Luulin oikeesti, että tiedän paremmin. Kaikki varoitusmerkit oli ihan siinä nenän edessä ja mua vedätettiin kun litran mittaa. Ja mä halusin vaan uskoa johonkin!


Hobitin jälkeen mikään ei oikein tunnu enää miltään. Kaikki on ihan samaa, enkä oikeastaan jaksa edes välittää että mua vedätettiin. Siinä oli se fiilis, pienen hetken toiveet oli elossa että voisin unohtaa. Että pääsisin eteenpäin. Mä en ehkä pysty myöntämään edes itselleni että se vähä, mitä mun sydämestä oli jäljellä, lähti sen matkaan. Ja mä en ottaisi sitä takaisin vaikka se ryömisi timanttisormuksen kanssa mun eteen. Joku selkäranka se on mullakin. Mutta miksi mä olen siinä vielä niin kiinni?


En tiedä kuinka moni muu muistaa asioita tai ihmisiä tuoksun kautta. Mä muistan J:n Escadan tuoksusta Turquoise Summer ja parin vuoden takaisen hääheilan yhdestä Calvin Kleinin Euphoriasta, olisko peräti Forbidden Euphoria. Nää nyt esimerkkinä. Mietin, että josko nuuskuttelisin enemmänkin hetken käyttämättä olleita tuoksuja ja miettisin mikä tai kuka niistä tulee mieleen. Calvin Kleinin One Shock on sellainen, mistä muistan entisiä tai nykyisiä työkavereita. Ja tiedättekös mitä! Tän kesän Escadan uutuus Fiesta Carioca on ehkä paras kesätuoksu ikinä, eli kesästäkin on pakko tulla paras kesä ikinä! Ainakin kesätuoksu on iskuvalmiudessa muistoihin! Mä vaan toivoisin, että mä oppisin joskus. Ettei aina tarviis ryssiä ja ulvoa jonkun urpon perään.


Välillä mä haluaisin olla sitä mitä esitän olevani, ettei mikään tunnu miltään eikä mikään satuta mua. Olis helpompaa kun ei tarviis tuntea koko maailman painoa hartioilla. Riittäis, että vois ottaa muista ihmisistä irti just sen mitä niistä haluaa eikä itse antais mitään. Haluan kuitenkin uskoa, että jossain on olemassa joku joka mutkin vielä korjaa niinku mä en olis rikki koskaan ollutkaan. Mä en ole paha ihminen, joten ansaitsen onnistua edes joskus. Ei oo liikaa vaadittu, varsinkin kun mun vaatimukset ei ole mahdottomat. Melkein riepoo pelkkä ajatuskin montako lupaavaa tai semilupaavaa juttua tässä on mennyt viimeisen parin vuoden aikana reisille, en jaksa edes laskea.


Salaa kuitenkin toivon, että törmäisin tähän viimeisimpään ja pääsisin sitä vielä jollain lapsellisesti näpäyttämään. Jos ei muuta niin toivon ainakin, että sen selkään sattuu edelleen mun nostelu! Olis voinu vaikka välilevyn pullistuman saada siitä tai jotain.


Voi helvetti.
Oliko Hobitti mulle kuitenkin Se Ainoa Oikea?
Siksikö mä en saa sitä mielestäni?

perjantai 23. joulukuuta 2016

Let me entertain you

Bloggasin näemmä viimeksi viisi päivää sitten. Olen viidessä päivässä sotkenut ihan kaiken, joten tässä on lähinnä luvassa pohdintaa itselleni. Ainoa asia, minkä sain järjestymään oli syöpäkontrolliaika. Wu-vitun-huu! Mistähän mä alkaisin purkaa tätä itselleni ja tavallaan teillekin...


Koko hemmetin lumipallo lähti liikkeelle tiistaina, kun oltiin pelaamassa ton miehen (kutsutaan häntä jatkossa sitten vaikka hobitiksi) bilistä. Hobitti oli ollut mun luona yötä ma-ti vaikka alunperin sovittiin, että tiistaina. Noh, päästään sinne bilispaikkaan, saadaan juomat ja hän kysyy siinä bilispöydän vapautumista odotellessa, että haittaako jos ei tulekaan mun luokse ku pitää ostaa vielä pari joululahjaa. Myönnän sanoneeni jotain sen suuntaista, että ei kai sitten. Noh, pelattiin siinä bilikset ja mä rupesin lähtemään kotiin. Keskusteltiin vielä siinä mun autolla, että jos hän tulis to-pe yöksi kun työkeikka perjantaina lähellä paikkakuntaa missä mä asun (no et tule kun mulla alkaa to viiden yön putki) ja kun se ei käynyt, niin heti kun mun yöputki loppuu eli joskus ens viikolla.


No, pääsin kotiin ja Hobitilta alkoi sitten tulemaan ällösiirappisia imeläviestejä. Ilmoitin meneväni nukkumaan samantien, mistä se sitten arvaskin että suutuin. Olin niin vihainen, että heitin päivällä leipomani kinkkupiirakan vuokineen päivineen roskikseen. Keskiviikkona ei laitettu ainuttakaan viestiä, vasta yöllä torstain puolella. Siis minä laitoin, hän ei vastannut. Selitin kyllä rauhallisesti miksi loukkaannuin, mutta eipä sillä ollut mitään väliä. Pyysin jopa anteeksi omaa loukkaantumistani! Siihen jopa tuli vastaus, ja nyt hän sitten siellä itsekseen pohtii ja puntaroi asioita. Kun mä olen välillä niin ihana, mutta välillä niin hälläväliä enkä kerro mitä ajattelen.


Eli jotenkin tässä kävi taas niin, että kaikki tää paska kääntyi mun syyksi ja mä olen vaikea! Mä ymmärrän kyllä jos sitoutumiskammoista ahdistaa mutta senkin voi sanoa suoraa! Pelottaa muakin. Mua pelottaa ihan helvetisti nää kaikki tunteet, en halua että mua sattuu taas. En ymmärrä yhtään, miksi piti taas ylireagoida. Siis hänen, ei mun. MUTTA! Päätti hobitti mitä vaan, niin mä opin tässä taas sen että uskallan vielä heittäytyä jos joku kolahtaa. Joskus mä opin miten tätä peliä pelataan yhtä hyvin kun kaikki muutkin pelaa.


Ja nyt mietin, että pitäiskö mun laittaa sille kuskille kuitenkin viestiä. Hieman kaivelee, että se kortti jäi katsomatta. Enemmän mua harmittaa kuitenkin kaikki raha mitä oon hobittiin tuhlannut. Maksanut leffaa ja ravintolaa ja ruokakauppaa, ostin sille joululahjankin ja mun luokse shampoon ettei tartte käyttää liian tyttömäisiä. Voi kun se päättäis äkkiä niin päästäis tästäkin. Nyt en enää edes ole varma mitä itse haluan. Sen kanssa on niin hyvä olla. Mutta sitten toisaalta taas ei. Voiko ihmisperse muuttua? Voisinko mä toisaalta ruveta myös ihmisperseeksi? KOSKA! Toisin kun mä oon tähän asti luullut, kaikki mun tunne-elämän ongelmat on nimenomaan johtuneet siitä, että mulla on tunteita.


Miten olla yhtä aikaa pehmeä ja kova, hellä ja raju, täysillä mukana ja sydän suojattuna, kiltti ja paha, rakastaja ja vaimo, hauska ja vakava, tyhmä ja viisas, varma ja elää hetkessä?


Ja nyt tässä edittinä vielä loppuun, laitoin sille kuskille viestin. Eipähän jää kaduttamaan, vastas se ihan mitä vaan. Parhaassa tapauksessa saan näistä edes toisen, ja pahimmassa tapauksessa en saa kumpaakaan. Ja kuskin kanssa laittelemme parhaillaan viestejä. Saas nähdä mitä tästä tulee...

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

I know you want me

JAAHA. En olekaan sitten taas tammikuun jälkeen edes viitsinyt kirjoittaa. Jos pikainen kertaus, niin tosiaan tatskatyyppi ei ole enää elämässäni. Ystävänpäivän tienoilla ruvettiin seurustelemaan ja siitä meni ehkä kuukauden verran, ihan maksimissaan 6 viikkoa niin erottiin. Päädyin samana iltana toisen miehen matkaan jota näin ihan vaan huvimielessä ehkä puolentoista kuukauden ajan ja sitten tyssäsi sekin. Sen jälkeen ollut hyvin kuivaa ja vähänlaista menoa. Paitsi nyt.


Välissä tuli käytyä aika pohjalla. Oli seksuaalista häirintää ja ahdistelua ja sen sellaista.


Iskin silmäni tässä syksyn mittaan yhteen kuljetusliikkeen kundiin, joka on syystä tai toisesta käynyt meillä kerran - pari kuussa. Ja tehän tiedätte, että kun Kylli-täti haluaa niin Kylli-tädin pitää saada. Ja sitten tapahtui eräänä lokakuun lopun / marraskuun alun sunnuntaina, että Kylli-täti meni aikuisten karkkikauppaan Tinderiin. Ja Kylli-täti löysi etsimänsä. Ja mua vietiin. Viestit lensi tiuhaan ja pakettien toimitusten yhteydessä juotiin kahdesti meillä kahvit. Mutta ei muuta. Ei ehdi, kiirettä, pajalla, ei jaksa, muuta menoa, pitää rakentaa yms yms. Kinusin ja kiukuttelin ja anelin ja nöyryytin itseäni reilun kuukauden, kunnes tajusin että ei tästä tule mitään - vaikka sanoo että on tunteita niin ei ole aikaa eikä ilmeisesti mielenkiintoa sitä järjestää.


Mutta kas, olinkin sieltä Tinderistä napannut mukaan toisenkin. En ajatellut missään kohtaa nähdä tätä toista, mutta siinä oli jotain joka kolahti. Sama leffamaku, huumorintaju, mauttomat vitsit. Vitkuttelin melkein koko marraskuun, että saisin jotain tolkkua koko tilanteeseen. Sydän veti järkeä turpaan ja päinvastoin. Marraskuun vikoina päivinä päätin että what the hell, nähdään nyt sitten. Ja nähtiin. Ja siitä se lähti. Sovittiin, että vietetään itsenäisyyspäivää yhdessä et tulee mun luokse maanantaina. En sitten itse malttanut odottaa, niin käytiin edeltävänä lauantaina yksillä. Ja jumankauta kun mun maailma pyöri ympyrää edelleen.


Siinä on täydellinen paketti. Huomaavainen, hellä, avulias ja ihan mieletön sängyssä. Ja niin samanlainen huumorintaju, että pelottaa. Ja se on tavannut jo mun äidin ja suostui, että mennään äiteelle syömään joku viikonloppu. Sen verran ollaan sovittu, että muita ei tapailla eikä varsinkaan panna mutta ei vielä ns. olla yhessä vaikka me ollaankin me. Eikä oo kiire mihinkään. Mä saan mitä mä haluan ja tarvitsen, ja oon tähän enemmän kun tyytyväinen. Jos se muuttuu suuntaan tai toiseen niin sitten se muuttuu. Mutta just nyt on hyvä, just näin.


MUTTA on se mulle sen verran spesiaali tapaus, että siivosin oman kämppäni ja päästin sen mun luokse yöksi. Aikaisemmin ollaan oltu poni- ja koiravahteina äiteellä. Ja tässä kohtaa korostan, että edes kaikki mun kaverit ei ole tervetulleita mun kämppään puhumattakaan siitä, että päästäisin sänkyyni ihan ketä tahansa. Siis omaan sänkyyni. Siihen missä MINÄ ja kissat nukutaan. Ehei, ei puhettakaan. Mutta tuon päästin. Ja ens viikolla uudestaan. Tekee mulle niin hyvää. Ansaitsen pienen palan onnea. Ansaitsen! Ihan varmasti.

maanantai 25. tammikuuta 2016

Onko hallanvaaraa?

Kaikkea ei ilmeisesti vaan voi saada. Mä sain tosta miehestä kaivettua ekan kerran ulos, että se tykkää musta ja oikeesti haluaa panostaa tähän juttuun eikä oo menossa karkuun, vaikka välillä joudutaan sumplimaan näkemisiä ja olemaan parikin viikkoa erossa. Mä olen ihan hirveä ihminen koska oon kirjoitellut toisen miehen kanssa. Ja itseasiassa myös ton mun puumanaisen. Mulla ei ole aikomustakaan nähdä niitä, mutta mä haluan että joku kertoo mulle tunteistaan ja sanoo että ikävöi ja laittaa sydämiä (okei, laittaa toikin aina hyvänyön viestiin sydämen...) ja jos mainitsee mut esim somessa niin mä en ole vaan joku tyyppi. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Kyllä mä voin lukea rivien välistä, että toi tykkää musta ja ajattelee ja välittää. Mä vaadin liikoja. Ja tavallaan tiedän, että jos toi lässyttäis mulle samalla tavalla niin mä kyllästyisin ja juoksisin karkuun. Tavallaan siis tietämättään toi osaa käsitellä mua.


Ja silti mä haluan antaa periksi. Ostin meille samanlaiset lippikset. Okei, se oli jo noloa. Mä en vaan tiedä kauanko musta on tähän, että jopa ex ja exän perhe menee mun edelle. Tuntuu välillä ihan kun meitä olis tässä jutussa kahden sijasta neljä. Ja niinhän meitä tavallaan on. Jos sanon julmasti, niin jaan mielelläni leluistani vähempiosaisille. Eikä siinä mitään, ex on nätti ja mukava ja ero noilla on ihan selkeä. MUTTA. Miten vähän sillä on maalaisjärkeä ja miten riippuvainen se on tosta miehestä. Niillä on sellainen spesiaali yhteys mitä mä en tule ikinä ymmärtämään, onhan ne kasvaneet yhdessä. Mä ymmärrän erittäin hyvin, että se lapsi menee mun edelle ja niin sen kuuluiskin. Mutta ei exän.


Joskus musta tuntuu, ettei meillä ole mitään muuta kun seksi ja leffat. Me ei saada juuri aikaiseksi edes henkevää keskustelua. Ärsyynnyn jo siitä, että saan viestiin vastaukseksi pelkkiä hymiöitä. Aikuinen ihminen - pelkkiä hymiöitä! Tää on selkeesti hyvä merkki että ollaan kirjoteltu puolitoista kuukautta ja mä alan olla ihan kypsä vähän joka tasolla... Mutta se on parasta, että jos tapahtuu jotain niin se kertoo mulle ensin. Ja rivien välistä pystyn lukemaan kyllä, että en ole ihan yhdentekevä. Vaikka välillä siltä tuntuu. Noh, kaikkea ei kai voi saada. Muuten se onkin niin täydellinen paketti.


Olen ihan hurahtanut waist trainereihin! Ostin yhden ja näitä oli pakko ostaa lisää. Toiset on vähän jämäkämpiä kun toiset ja itseasiassa yks on semmonen hikoiluttava juttu mikä kiinteyttää. Superkätevä vekotin varsinkin yövuoroon laittaa päälle.


Ja eipä tässä kai muuta, sainpahan taas avautua.

perjantai 8. tammikuuta 2016

Entä jos kaikki oisi toisin?

Toiset päivät vaan on niin paljon parempia kun toiset. Välillä musta tuntuu, että mä haluan lyödä hanskat tiskiin ihan kaikessa ja mä toivon, että osaisin olla cool. Lopetan lepertelyn ja olen cool. Viileä ja arvoituksellinen ja kaikkea. Miksen mä osaa olla? Joskus musta vaan tuntuu, ettei kaikki oikeesti ole tän mielipahan arvoista.


Ja seuraava kysymys on, että miksi vitussa mä oikein edes valitan? Mullahan on asiat helvetin hyvin. Tapailen ihanaa miestä jonka mielestä meidän juttu näyttää lupaavalta, mulla on aitoja ystäviä jotka rakastaa mua tämmösenä kokovartalomulkerona kun oikeasti olen, mulla on kämppä ja voin ostaa mitä mieli tekee - ainakin melkeen kaiken. Ja silti se ei riitä. Mikä tekee mun elämästä niin kurjaa? Se, että mua käytetään edelleen kiistakapulana. En jaksa tätä jatkuvaa syyllistämistä. Mietin tätä avioerojuubaa, että vaikka paperit on tullu ja ero on astunut voimaan niin mulla pelataan edelleen. Toinen syyllistää ja toiselle ei voi rehellisesti kertoa, että näkee sitä toista. Enkä mä edes halua nähdä sitä toista. Miksei sille voi riittää, että käyn kylässä ja soitan kun musta tuntuu siltä? Se, että tää ei ole ottanut sitä koville ei suinkaan tarkoita etteikö mulla kolisis edelleen.


Eli pääsääntöisesti ne on ihmiset, jotka tekee mun elämästä kurjaa. Tavalla tai toisella.


Ja silti.
Musta tuntuu, ettei mulla ole ikinä ollut näin hyviä ystäviä. Mulla on elämässäni ihmisiä, joille mä voin soittaa jos tarviin apua ihan missä tahansa ja ne rakastaa mua ehdoitta. En välillä saa edes puettua sanoiksi sitä, miten onnelliseksi noi ihmiset mut saa pelkällä olemassaolollaan ja miten hyvä olo mulle tulee kun voin edes vähän maksaa takaisin sitä hyvyyttä ja rakkautta mitä niiltä saan. Nää ihmiset on mun perhe. Näille ihmisille mun ei tarvii koskaan esittää mitään eikä ne tuomitse mua, teinpä mä kuinka tyhmiä tahansa. Ja uskokaapa luttanat kun sanon, että tyhmiä on todellakin tullut tehtyä. Ja välillä olen niin hukassa itseni ja omien tunteideni kanssa. Mä en ihan aina tiedä kuka mä olen. Tai mitä mä teen tai mihin olen menossa tai mihin mä kuulun. Mutta mulla on aina paikka mihin palata seikkailemasta.


Kyllä mä joskus vielä kasvan isoksi.
Ja aikuistun.
Tai kuolen yrittäessäni.


Aikamoisessa tunne-elämän vuoristoradassa taas matkustellaan. Mä toivon sydämeni pohjasta, että asiat lutviutuu ton miehen kanssa koska tiedän että se on hyväksi mulle. Mä haluaisin onnistua. Edes kerran elämässäni jossain. Niin, että kaikki mistä avaan suuni ei muutu paskaksi. Tai että mun ei tartte enää kertaakaan sanoa, että ihan itse mokasin. En mokaa. En. Se ei ole vaihtoehto.